Päividiotismi

Pääni on suojattu kattilalla. Tarkalleen viiden litran kattilla. Se peittää sopivasti minun pienen pienen pääni. Minun pääni ei jotenkin kuulu yhteen vartaloni kanssa. Vartalon tyypiltä olen jokinlainen pullukka ja pääni on pieni. Vartaloni ei ole sopusuhtainen. Miten on mahdollista, että pää pysyy samanlaisena eikä läskisty siinä missä muu vartalo?
Olen pitkä. Olen jättiläinen. Norsu lasikaupassa. (Huvittavaa.) Niin... Pitäisi varmaan sanoa jotain hyvää. Hyvänä asiana voisi sanoa sen, että olen sen verran tyytyväinen itseeni, ettei minun tarvitse suunnitella kauneusklinikalla vierailua. Hyi! Kuka haluaa silpoa itseään ja laittaa jotain "meduusoja" täytteeksi?

Kuin sammakon kurnutus heräsin tähän aamuun. Aamuun, joka saapui vaikken siihen ollut mitenkään valmistatunut. Olin taas yön aikana kuolannut lammikon ympärilleni. Ihme on se, etten hukkunut siihen. Olisi aika mielenkiintoinen kuolin syy. Ei sen enempää synkistelyä.
"Iltaan kohden sateet hekkenevät", ilmoitti radiossa, joku satunnainen juontaja. Istun vain tässä lämpimän viltin alla katsoen ulos. Pehmeä lumi on hukuttanut kaiken harmauden allensa. Kuvittelen, että lumi olisi pumpulia, mutta se ei ole. Jos se olisi niin minua ei saisi sieltä pois ennen kuin vasta lumien sulattua keväällä.

Olen kuin nuppineula jossa on kaksi päätä. Ajatukseni eivät ole kovin pisteleviä. Oikeastaan ne ovat hyvin töksähteleviä ja tympeitä. Ajatukseni ovat väriltään kusen keltaisia. Oikeastaa sellaista miltä kyseinen erite näyttää lumihangella.
Haluisin kertoa jostan hienosta ja uudesta tai ehkä kertoa muistelmia vanhasta, mutta EI. Ei, ei ei, ja ei. Elän sadepilvessä, joka hetkenä minä hyvänsä muuttuu pisaroiksi ja valuu kaivoon. Siellä minä sitten lillun.
Teksisi mieli leikkiä piilosta ja mennä verhon taakse piiloon. Harmi vaan, että se on huono piilo sillä varpaani näkyvät verhon alta. Olen varmaan kasvanut siitä kaikesta naiiviudesta, joka minussa asui, sillä en kekis hyvää piiloa.

Tässä hiljaisuudessa tunnen itseni iloiseksi, onnelliseksi ja jotenkin kummalliseksi. En muuttaisi tästä hetkestä mitään. Valitettavasti tämä hyvä olo häipyy jos alan miettimään jotain muuta kuin tätä hetkeä. Menneisyys kammottaa ja tulevaisuus... Niin tulevaisuus... Välillä toivon ettei sitä tulisikaan.
En jaksa puhua. Lukekaa se huuliltani, jotka eivät liiku. Katsokaa silmiäni ja todetkaa ettei niistä näe mitään. Olen jumissa hetkeen. Pelkään milloin hetki loppuu.
Olen hiljaa niin kuin kuolleet. Menen sängyn alle piiloon. Piiloon sitä mitä en tiedä. Piiloon kaikkea. Siis ihan kaikkea. Turhautunut huokaus. Olkaa niin kiltit ja venyttäkää tätä sekunttia.

Torstaina tein hyvinkin nolon ostoksen. Sellaisen, että kassalla hävetti. Salattujen Elämien tuotantokauden. En haluaisi myöntää, mutta katsoin niitä jaksoja perjantaina koko päivän ja passivouduin. Sanoin kakki asia kaksi kertaa ja ajatukseni vain pyöri kyseisessä paska sarjassa. Kaiken tämän lisäksi näin koko yön unta pihlajakadun tapahtumista.
Eikä siinä vielä kaikki: puolet jaksoista on vielä katsomatta! Pelastakaa minut jos vielä voitte.

En ole päivittänyt tätä juttua pitkää aikaan. Minulla oli luova tauko ja nyt se on ohi. On aika palata kummallisiin ajatuksiin. On aika tyhjentä mieltä. On aika purkaa villapaita mitä en kuitenkaan jaksanut kutoa.

Kiitos.

Miehellä oli sateenvarjo rikki,
siellä se käveli ja yksin itki.

Ajatuksissaan se harhaili
ja pää parkaansa suojaili.

Kotiin pääsi yksinäinen.
Märkänä
ja oli nälkäinen.

Näkkileivän hän voiteli
ja ystävilleen soitteli.

Kukaan ei vastannut.

Sinne hän jäi
kanssa näkkileivän.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Elämäni ei ole enää tylsyden keskeisiä ajatuksia...

Muutto, en vieläkään sisäistä että olen muuttanut. Tässä muutossa on hyviä puolia joten täytyy olla hyviäkin. MInulla on ollut vaikeea -> Suunta vain eteen päin.

Olipa kerron herra mitätön. Hän ei tuntenut ketään ja oli aivan liian ujo tutustuakseen kehentään. Kukaa ei ole nähnyt häntä ja tulisi tuskin näkemään. Hän on ilmaa jota hengitämme. Hän on se pieni tiedostamaton ajatus aivoissamme

"Mutta soitellaan taas" Kuuluu ja ajatukseni katkesi.

Voisi miettiä minkä näköinen herra on, mutta vlitettavasti jokainen näkee sen erilailla. Se voi olla sininen, pieni ja pyöreä tai kaltainen pitkä ja hoikka.Herra ei osaa puhua ja hänellä ei oli suuria eleitä. Ehkä hän oppisi jos joku häntä opettaisa. "MUTTA KUN EI AUTA"

-Onko sulla kaikki okei?
-Tunika ja silleen sukkikset alla
-Mitä siitä?
-Korkeat kengät
-Entä siitä
-Karjalanpiirakat ja munavoi

Kuka nussii suksien kanssa. Tunnustuksia otetaan vastaa.

Olenko minä ihmisenä tarpeeksi vahva muutoksiin?

Saanko aloittaa "uuden" elämän siellä jossain muualla?

Onko minulla turva ja tuki?

Tunnenko oloni helpoksi ja rauhalliseksi?

Olenko onnellinen joka päivästä?

Sekoittelin niitä mansikoita siinä mauttomassa kiisselissä.

Pää lyö tyhjää. Kops kops kops, joku hakkaa nuijalla kalloani sisältä päin. Kaikki on tahmeaa. Tuntuu kuin jalkapohjissani olisi purukumia. Tunnen kuinka purukumi venyy jalkojeni alla kun nosta niitä. Sitten kuuluu: "naps" ja olen jälleen hetken irti kunnes astun uuden askeleen.
Joku tuntematon voima työntää minua eteenpäin. Minulla on kiire. Hengästyn, mutten hidasta. Aivan kuin joku hengittäisi niskassani. Aivan kuin joku antaisi turhia käskyjä.
Pysähdyn. Mietin ehkä jonkun 5 sekunttia mitä ihmettä juuri äsken tapahtui. En saa sitä mieleeni. Huokaisen ja olen jo unohtanut kaiken.
Saavun johonkin. Johonkin minne en uskonut saapuvani. Olen hukassa. Eksynyt omaan pieneen maailmaani jonka kuvittelin. Harmi vain, että maailmani häviää yhtä nopeasti kuin sen huomaankin.
Se mitä on ei ole olemassa. Se mitä ei ole olemassa on jokaisen kuvitelmissa.

Kuinka onkaan ihanaa kääriytyä peittoon ja lakanaan yön aikana ja aamulla herätä sellaisesta pienestä lämpimästä pesästä. Tämä on kuitenkin vain mnulle mukavaa, sillä vierässäni nukkuva ihminen joutuu olemaan kylmissään koko yön. Minä olen itsekäs peittovaras.

Tänään alkaa yritys haalia lisää lukijoita.

Istun vain tässä koneen ääressä ja mietin mistä ihmeestä sitä oikein kirjoitaisin. Omasta elämästä en sen suuremmin ajatellut kirjoittaa, sillä hei ketä minun elämä kiinnostaa? Jokaisella on oma mielenkiintoinen elämä, joten miksi keskittyä jonkun toisen elämään?
Toisaalta onhan se mahdollista. Tämä olento nimeltä ihminen on hyvin utelias rotu. Tai niin ainakin minä luulen. Mahdollisesti uteliaisuus on yksi niistä asioista mikä pitää ihmisen elossa. Tähän voisi liittää esimerkki kysymyksen "Mitä huomenna tapahtuu?" Eihän meistä kukaan voi tietää mitä esimerkksi sekunnin päästä voi taputua.
Kyllä, minä myönnän että ihminen voi päättää tekeväsä jotain kello 12 päivällä ja mahdollisesti tämä toteutuu. On kuitenkin hyvin mahdollista että se ei tapahdu. Tästäkin esimerkki: Olet menossa linja-autolla paikkaan x. Linja-auton pitäisi olla pysäkillä kello 14:45, mutta se ei ole sillä se on myöhässä. Kuten esimerkissä huomaa, että jopa pienikin asia voi muuttaa sitä jo aijemmin päätettyä. Toki voi tapatua myös suurempia muutoksia, mutta ei viitsi ajatella liian pessimistisesti.

Joensuu

-Pohjois-Karjalan keskussairaala (Tikkamäki)

• Näytteenottolaboratio
• Aikuispsykiatrinen poliklinikka

-Keskusta

• Levy-Eskot
• Hyve ja pahe
• Coffee house
• Juna-asema
• Punnitse ja säästä
• Iso Myy
• KELA
• Sossu

-Niinivaara

• Suvitori (S-market, Apteekki, Otto, Kolumbus)
• Kämppä
• Pizzapojat
• M-market

-Linja-auto

• 102 / 103 (Hammaslahti - Joensuu / Joensuu - Hammaslahti)

-Kävellen

• Keskusta
• Niinivaara

Helsinki + Espoo

-Helsinki

• Juna-asema (+ kahvila (anteeksi, en muista nimeä!))
• Kamppi
• Foorum

-Linja-auto

• 102 / 102T (Kamppi - Otaniemi / Otaniemi - Kamppi)

-Espoo, Otaniemi

• Alepa
• Kämppä

-Espoo, Tapiola

• Kauppakeskus

-Kävellen

• Otaniemi
• Tapiola

Tänään matkustin auton takakontissa sykkyrässä.

...Kaikkea sitä näin joulun alla.

Se on parempi.
Se on mukavampi.
Sehän on mahtava.
Uusi parempi minä.

Yritän opetella rakastamaan itseäni sillä hyvällä tavalla.

Päivi päivittää.
Klik klik,
eikä mitään uutta.

Voisi istua ulkona ja nauttia lumisateesta. Voisi istua yksin ja haaveilla. Haaveilla tulevasta. Kenen kanssa, missä ja milloin? En vielä tiedä.
Voisi laittaa kielen ulos suusta ja saalistaa hiutaleita. Hiutaleita, jotka ovat kuin pumpulia taivaasta.

Samaa kangasta oli linnanjuhlissa eräässä puvussa, mitä minulla on makuuhuoneen verhona.

Odotan uutta luovaa kautta. Odotan ideoita. Oloni tuntuu niin kiireiseltä, että minulla tuskin jää aikaa ajattelemiseen. En tiedä onko se hyväksi vai pahaksi. Olen jatkuvasti liikkeellä. Minulla on koko ajan tekemistä. En ehdi edes huokaista. Ehkä pelkään yksinäisyyttä. Ehkä välttelen sitä. Osaanko edes olla yksin? Kun katson kasvojani näytän iloiselta, mutta sisältä olen väsynyt. Minulla ei jää aikaa omille pohdinnoilleni. Mahdollisesti niin sanottu ajan puute on syy kadonneelle luovuudelleni. Miten osaan ottaa itselleni aikaa, kun...
En tiedä syytä moneenkaan asiaan. Ehkä vähiten siihen miksen halua olla yksin. Nykyisin tunnen oloni paremmaksi seurassa kuin yksin. Yritän hakeutua mahdollisimman paljon seuraan.
Minun pitäisi kokeilla olla yksi päivä yksin. Maata koko päivä sohvalla teekupin kanssa ja ajatella. Jos ja kun ajatuksia tulee toteutan ne jollain tavalla. (Vahvasti epäilen, ettö en pysty moiseen. Aina kuitenkin voi haaveilla ja toivoa.)

Anna tuulen työntää eteenpäin. Anna kaiken mennä omalla painolla. Kyllä ne asiat kulkevat vaikka niihin ei liikoja panostakkaan.

Asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen

Olenko? Oletko? Onko? Olemmeko? Oletteko? Ovatko?

Kukaan ei voi tietää joten miksi tuomitaan?

En tiedä onko elämä totta vai onko se vain unta. Missä olen? Mitä teen? Miksi? Liikaa kkysymyksiä päässä eikä tiedä mikä on oikeaa. Harhakuvaa, kuvitelmaa, luuloja. Elämmekö kaikki samassa maailmassa? Emmä kai. Jokaisella on omanlainen kuva maailmasta (luulisin). En voi tietää näkeekö kukaan muu tätä niin kuin minä. Jos näkee olisiko se mukavaa vai ahdistavaa? Miksi elämä on vain yksi suuri kysymysmerkki? Miksei mikään ole selvää? Tulee aina liikaa kysymyksiä. Vaustaukset ovat salaisuuksia. Vastauksia jotka eivät ole mukana kun syntyy. Kuoleeko ihminen silloin jos saa tietää vihjeen johonkin kysymykseen? Kuiskauksen joka vihjaa kysymykseen mihin on miettinyt vastausta koko elämänsä ajan.

Kaupassa ei koskaan myydä karkkipusseja joissa olisi pelkkiä hyviä karkkeja. Sitten aloin miettimään olisiko ne hyvät karkitkaan enää hyviä jos söisi niitä pelkäästään? Vastaus on yksinkertaisesti ei, sillä niihin hyviin karkkeihin kyllästyy. Tämä on hyvin verrattavissa elämään. Jos kaikki päivät olisivat hyviä ja parhaita ne eivät tuntuisi siltä, jos ei olisi huonoja. Mitä pohjemmalle on vajonnut, sitä helpommin nauttii pienistä elämän iloista. Niistä karkkipussin hyvistä karkeista.

Tänään harhailin kaupungilla siellä täällä ja tuntui, että joka puolella oli raskaana olevia naisia. Aina kun näin sellaisen pässäni alkoi soimaan Jukka Pojan kappale pläski. Se oli valtavan kummallinen tunne, mutta osittain huvittava.